Suomen kieli is doing fine

Olin 14-vuotias kun perheeseemme saapui vaihto-oppilas Brasiliasta. Vaihto-oppilasjärjestö oli asiantuntevasti tuonut lentokentälle perheitä ja oppilaita varten brasilianportugalin tulkkeja. Olin hakemassa uutta isosiskoani yhdessä isäni kanssa ja tulkki tuli tarpeeseen. Seuraavat pari viikkoa harjoittelimme yhdessä sellaisia perussanoja kuten lautanen ja haarukka, suomeksi ja englanniksi. Vaihto-oppilaamme oli tullut Suomeen oppiakseen suomen ja englannin. 12 kuukauden jälkeen kotoamme poistui englantia sujuvasti puhuva brasilialainen, joka oli oppinut puhumaan mullistavan vuotensa aikana myös suomea. Brasiliassa hän hankki opiskelujensa ohella lisätienistiä opettamalla englantia lapsille. Suomeakin hän oli tarjonnut, mutta ikävä kyllä suomen kielestä kiinnostuneita oppilaita hän ei ollut löytänyt.

Tämä pulpahti mieleeni, kun luin Janne Saarikiven kolumnin: Suomen kieli on edelleen vahva kieli, mutta suomalaiset itse tyrkyttävät tilalle englantia ja seurasin siitä herännyttä keskustelua. Ensin Saarikivi kuitenkin rauhoittelee: hänen mukaansa Suomen kielellä ei ole mitään hätää. Vaikka miellämmekin itsemme pienen kielen puhujiksi, on suomi puhujamäärässä mitattuna maailman 120. puhutuin kieli ja tämän lisäksi internet-sivuilla mitattuna maailman 30. yleisin kieli. Not bad! Ei huono! Saarikiven mukaan ongelma nouseekin englannin tyrkyttämisellä ja hän käyttää tästä esimerkkinä kotikuntani Espoon päätöstä tehdä englannista kolmas virkakieli, vaikka äidinkielenään englantia puhuvia Espoossa on alle yksi prosentti. Saarikivi joko epähuomiossa tai kolumnin viestiä parantaakseen jättää käsittelemättä kokonaan espoolaiset, jotka puhuvat jotain muuta äidinkieltä, mutta jotka asioivat Suomessa englanniksi. Tällaisia tapauksia on esimerkiksi oma mieheni, jonka äidinkieli on hollanti, mutta jonka työskentely-, asiointi- ja parisuhdekieli on ollut englanti jo viimeiset 12 vuotta. Tämä trendi on kasvava. Vieraskielisten osuus Espoossa on tällä hetkellä noin 10% ja luvun odotetaan tuplaantuvan reilussa kymmenessä vuodessa.

"Ennusteen mukaan Espoon vieraskielisen väestön määrä kasvaa vuoteen 2030 mennessä 64 400 asukkaaseen eli kasvua nykyisestä 26 000 asukkaasta on 38 400 asukasta. Vastaavasti vieraskielisen väestön osuus kasvaa nykyisestä 10 prosentista 20 prosenttiin. Eniten kasvaa Muun Aasian kieliryhmä yli 9 000 asukkaalla, jossa puhutuimmat kielet ovat kiina ja vietnam." (Ulkomaalaistaustaiset nyt ja tulevaisuudessa. Tietoisku 2/2013)

Näiden oletusten perusteella toki tehokkaampaa olisi opetella kiinaa ja vietnamia, mutta lingua francalla on paikkansa juuri sen vuoksi, että se tasavertaistaa keskustelua ja tekee siitä saavutettavan suurimmalle osalle kieliväestöä.

Saarikivi myös kritisoi suomenkielisten äidinkielensä vähättelyä: baarissa voi joutua tänä päivänä asioimaan englanniksi ja kolmasosa suomalaisista eivät edes odota maahanmuuttajien oppivan suomea, toisin kuin muissa Pohjoismaissa, joissa odotukset maahanmuuttajataustaisen kielitaitoa kohtaan ovat huomattavasti Suomea kovemmat. Samaan aikaan meistä monet jakavat sosiaalisessa mediassa kuvia ja videoita, jotka tukevat väitettä suomen vaikeudesta. Meistä on hauskaa kun kuusi palaa yhdeksällä eri tavalla. Kolmannes suomalaisista ymmärtää, että Suomessa voi elää hyvää elämää opettelematta sujuvaa suomea, jonka käyttö sitä äidinkielenäänkin puhuville on todistetusti haasteellista. Tän väitteen paikkansa pitävyyttä voi tarkastella esmes lukemalla erillaisia kommentti palstoja missä Suomea käytetään.

Ikäväkseni huomasin Saarikiven sivuuttavan tyystin sen, mitä kieli voi merkitä muille kuin suomea äidinkielenään puhuville. Paluumuuttajana, ulkomaalaisen miehen vaimona ja aihetta paljon seuranneena Suomessa kielivaatimukset työllistymisen yhteydessä ovat yleensä niin kovat, että monien suomalaisten haave muuttaa Suomeen ulkomaalaisen puolisonsa kanssa jäävätkin juuri siksi: haaveeksi. Hurrasin ääneen, kun kuulin pääkaupunkiseudulla sijaitsevasta ravintolasta, jossa voi asioida täysin englanniksi. Se oli osoitus siitä, että Suomessa voi työllistyä jopa suomea osaamaton maahanmuuttaja tai sellaisen suomalaisen puoliso, joka ei kieltä vielä handlaa, mutta jolla on syynsä asua täällä pohjoisen perukoilla. Englanninkielisen ravintolan merkitys myös miehelleni ja minulle oli suurta: pääsisimme aina silloin tällöin "ei kenenkään maalle". En käsittänyt miksi ummikkoiden oli pakko valittaa juuri näistä ravintoloista, vaikka koko maassa tarjolla oli ennen kaikkea ravintoloita, joissa palvelua sai automaattisesti suomeksi. Sitä paitsi, asiaa vielä eilen vellottuani tajusin, että tällainen palveluiden monimuotoisuus lisäisi ennestään eksotiikkaa maahamme: enää ei tarvitsisi matkustaa maapallon toiselle puolelle saadakseen tilata ranskalaisaterian ja tuopin olutta vieraalla kielellä. Tällainen kehityshän on vain hyväksi lähiseutumatkailulle!

Siitä hetkestä, kun olin 17-vuotiaan brasilialaisen pikkusisko, tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Brasilialainen siskoni antoi minulle ensisysäyksen kohti maailmaa Suomen rajojen ulkopuolella. Hänen innoittamanaan lähdin vaihto-oppilaaksi Italiaan, seurustelin italialaisen, ranskalaisen ja lopulta hollantilaisen kanssa. Vaikka olen kotoisin yksikielisestä perheestä, päädyin kolmikielisen lapsiperheen äidiksi. Rakastan äidinkieltäni, mutta sen lisäksi hollanti ja englanti ovat perheellemme elintärkeitä. Joskus laskeskelin, että tunnen ihmisiä yli 70 eri maasta, joista suurimman osan kanssa yhteinen kielemme on englanti. Osaa en olisi oppinut tuntemaan lainkaan pelkällä englannilla, joten muidenkin kielten oppimisella on merkityksensä. Tiedän, että en ole poikkeus: meitä maailmalla käyneitä, sinne tähyäviä tai sieltä rakkautensa löytäneitä on jatkuvasti enemmän. Tämä ei merkitse äidinkielensä vähättelyä tai unohtamista. Pitkin maailmaa löytyy kansakuntia, joissa monikielisyys on normi. Suomen kieli elää ja voi hyvin, ja kuten tavallista elinvoimaiselle kielelle, se on jatkuvassa muutostilassa. Voimme joko poteroitua ja jakaa maailman meihin ja muihin, tai katsoa avoimin mielin ympärillemme ja nähdä sen potentiaalin mitä me voisimme tarjota maailmalle.

Kirjoittaja on kolmikielisen perheen äiti, kulttuurituotannon opiskelija ja innokas maailmanhalaaja.